Tyttö, täti, mummo

Juttelin kesällä puolihuolimattomasti puolitutun taidekriitikon kanssa eräästä taiteilijasta ja hänen taannoisesta näyttelystään.

Kriitikko oli pitänyt taiteilijan näyttelystä ja näki taiteilijan maalauksissa ”tyttömäisen tyylin takaa vahvoja yrityksiä sukupuolidikotomioiden purkuun”.

En ymmärtänyt, mitä kriitikko höpisi. Olin nähnyt saman näyttelyn, mutta en nähnyt siinä sukupuolidikotomioita tai niiden purkuja. Vahvoissa maalauksissa ei ollut mitään tyttömäistä. Ne olivat sukupuolen tuolta puolen, jotain yleispätevää ja yleisinhimillistä, mutta koska ne oli maalannut nainen, ne täytyi näemmä typistää sukupuolisuuden ja vielä tyttömäisyyden taakse.

Ei ole helppoa olla nainen. Nainen esittää aina naisen näkökulman maailmaan, mies kertoo, millaista on olla ihminen.

Onko naisissa jotain vaarallista tai väärää? Sanaa nainen käytetään edelleen etuliitteenä, kun halutaan painottaa, että Irmeli-niminen ihminen on todellakin nainen. Irmeli on naistaiteilija, naisjuontaja, naistutkija, naisnäyttelijä, naispoliitikko, naispomo, naistoimittaja erotuksena taiteilijasta, juontajasta, tutkijasta jne., joilla tarkoitetaan aina miestä.

Me olemme kaikki tasa-arvoisia, mutta täytyy nyt kuitenkin muistuttaa, että Irmeli on naiskirjailija, eli kiva, kun yrittää, naisena, ja meidän on se otettava huomioon, annettava Irmelin naisuudesta hyvitystä, samaan tapaan kuin naiset työntävät kuulaa eri sarjassa miesten kanssa, jotta pääsisivät edes jollekin tasolle.

Me elämme edelleen maailmassa, jossa ”naisautoilija” on sekä määritelmä että kritiikki. Ei naisen kuulunut ajaa autoa, vaan istua miehen kyydissä, samaan tapaan kuin naisen ei kuulunut astua ravintolaan ilman miestä.

Mutta ne astuivat ravintolaan ja rattiin, eikä siitä hyvää seurannut. Naiset ovat sekä vaarallisia että vaarassa. Ei niitä pidä yksin maailmaan päästää, jotain voi vielä sattua, ovat siellä vaaraksi itselleen ja muille, ja siksi meillä vuonna 2014 ”naisautoilija” on edelleenkin relevantti selitys sille, miksi auto ryhmittyi ruuhkassa väärin.

Naisautoilijasta se lähtee, naisen vaarallisuus. Koska ne ovat vaarallisia itselleen ja kaikille muille liikenteessä, impulsiivisia tunteidensa orjia kun ovat, ne ovat varmaan vaarallisia kaikkialla muuallakin.

Siksi niistä täytyy varoittaa, ilmoittaa, että Irmeli, Irmeli on sellainen naiskirjailija, mikä on hyvä pitää mielessä, jos Irmelin kirjaan törmää. Se Irmelin tekemä kirja kertoo todennäköisesti naiseudesta, naisena olemisesta, jostain joka liittyy siihen, että Irmeli on nainen.

Eihän tuollaisten vaarallisten olentojen kanssa jaksa elää, ajavat vielä päälle. Siksi niistä pitää tehdä vaarattomampia, söpöjä tai koomisia kliseekasoja.

Ensin naisista tehdään tyttöjä. Millainen pomo Irmeli on? Kiva tyttöhän se, kovasti puuhaa.

Tytöt ovat kivoja. Viattomia, hyväntuulisia, ja kovasti yrittävät kaikkea, pisteet niille yrittämisestä. Anna kun mä paijaan sua, viaton tyttö, teitkö ihan itse nää sun letit, miten sä voit olla noin taitava.

Tyttöjä naiset ovat noin 46-vuotiaiksi saakka. Sitten niistä tulee tätejä. Tädit ovat vähän ärsyttäviä, puuttuvat jokaiseen asiaan, luulevat tietävänsä kaiken paremmin, marisevia ihme olentoja kaikki tädit, mutta ei niitä kannata ottaa vakavasti, koska ne ovat tätejä, se yksi sana riittää kuvaamaan niitä.

Viisautta nainen saavuttaa vasta 70-vuotiaana. Silloin naisesta tulee mummo. Mummo istuu rauhallisena keinutuolissa ja kertoo sodasta, heinänkorjuusta ja karjalanpiirakoista. Mummoissa on syvyyttä. Ne ovat nähneet maailmaa ja päässeet vihdoin naiseutensa tuolle puolen, sukupuolettomiksi kiikkujiksi, joissa on elämänviisautta.

Meillä miehillä on helpompaa. Me emme ole miehiä, vaan ihmisiä. Sukupuoli on jotain, jota satumme olemaan, ei jotain, joka määrittää meidät.

Meitä kohti kelpaa ihmisen kurkottaa. Me olemme se, joka määrittää muut. Kun me puhumme, siinä puhuu äly, kokemus ja analyysi, eivät sukupuolielimet.