Haluatko asua megapussissa?

Yhdysvaltain suurlähettiläältä tuli kutsu. Bruce Oreck pyysi lähetystöön lounaalle muutaman helsinkiläisen ajattelijan, edelläkävijän ja mielipidejohtajan. Ei aavistustakaan mihin ryhmään kuuluin, mutta miten mairittelevaa, että johonkin. Ja kun kutsutaan, silloin mennään. Sen on elämä opettanut.

Lounas tarjoiltiin suurlähetystön ylväässä ruokasalissa, jonka seinillä loistavat äskettäin entisöidyt loimukoivupaneelit. Oreck on amerikkalaista pölynimurikauppiassukua, niitä suuren lännen tuumasta toimeen -miehiä. Todisteena siitä lähetystön pihalle on kohonnut nopeasti uusi innovaatiokeskus, ja siinä sivussa päärakennuksen kirjasto ja loimupaneeliseinät on restauroitu.

Lounaskeskustelun aiheena oli Helsingin kohtalo. Lähettiläs halusi kuulla pöytäkunnalta, kuinka pääkaupungista saataisiin houkuttelevampi paikka ulkomaalaiselle työvoimalle ja sijoittajille.

Teimme ehdotuksia. Eivät ne kai olleet kummoisia, sillä suurlähettiläs kumosi niitä nopeammin kuin nyrkkeilijä Mike Tyson vastustajiaan. Oreckin suu kävi, kädet heiluivat ja kalju pää kieppui ilmassa. Lähettiläs yritti takoa kalloihimme, että tarvitsemme briljantteja ajatuksia ja tekoja nopeasti, sillä tällä menolla katoamme kartalta. Kaukoitä on ohituskaistalla, Suomi etanakaistalla. Sitten hän kertoi uutisen.

Suurlähettiläs oli saanut tietää, että Helsingin keskustassa on miljoona tyhjää neliötä. M-i-l-j-o-o-n-a!

Oreck ihmetteli, miksi Helsingissä rakennetaan uusia lähiöitä ja liitosalueita, kun tilaa on keskustassa vaikka kuinka. Sellainen kysymys saattaakin tulla mieleen, jos on asunut joskus ihan oikeissa suurkaupungeissa.

Lähettiläs meuhkasi myös, että lähiöihmisten liikuttamiseen tarvitaan autoja ja bensaa, mutta keskustassa pääsee perille kävellen ja pyöräillen. Säästyy rahaa ja luonnonvaroja. Kaikki voittavat.

Sitten hän söi mustikkansa. Päämäärätietoinen kehonrakentaja ei voinut nauttia suklaakakkua, jota me rauhalliseen elämään tottuneet suomalaiset iloisesti popsimme.

Lähettilään sanat tulivat mieleen, kun kävin kylässä Vanhassa Herttoniemessä itäisessä Helsingissä. Kaunis puistomainen asuinalue rakennettiin 1950-luvulla, jolloin ymmärrettiin, että kun kaupunkilaiset joutuvat majailemaan pienissä kopeissa, edes niiden ulkopuolella soisi olevan avaruutta ja luontoa.

Nyt Herttoniemen vanha puoli on yksi kaupungin lumoavimpia alueita, jossa muhii kuitenkin pieni skandaali. Lehtiuutisten mukaan idylli halutaan silpoa: uusia taloja aiotaan tunkea vanhojen väleihin. Raivostuneet asukkaat ovat käyneet ripustamassa puiden oksille lappuja: haluatko, että tähän rakennetaan talo?

Kaupungilla suunnittelijat näkevät asian tietenkin toisin. Lisärakentamista suunnittelevan virkamiehen mukaan mahdolliset uudet talot on tarkoitus soveltaa asuinalueen ”metsälähiömäiseen” ympäristöön.

Koomista: sama kaupunki, joka jättää keskustan tyhjilleen, haluaa tiivistää lähiöitä. Ja mikäs siinä, jos se tehtäisiin tyylillä. Mutta onko joku teistä nähnyt suomalaisen rakennusliikkeen pystyttämän uudisrakennuksen, joka ottaa erityisesti huomioon ympäristönsä? Eikö useimmiten huomioida budjetit ja tuottotavoitteet? Entä miksi tehostamisen nimissä pitäisi taas pilata yksi alue, joka on suunniteltu kaupungin hengittäväksi keuhkoksi?

Ja kun tässä on nyt päästy vauhtiin niin kuin suurlähettiläs mustikoiden voimalla loimukoivupaneeliensa keskellä, annan mennä minäkin.

Miksi moni toimiva asia pitää nykyisin paloitella? Sanomalehtiin mahtuu enää lyhyeksi pätkittyjä juttuja, ja karkkipusseihinkin pitää tunkea sekaisin hedelmäkarkit, salmiakit, lakritsit, suolapähkinät ja suklaarusinat.

Sama trendi näkyy rakentamisessa. Suosittelen Herttoniemen asioista päättäville opintoretkeä kulmille, joilla muutos on jo tapahtunut. Kävin äskettäin tutulla itähelsinkiläisellä omakotitaloalueella, jossa en ollut pyörinyt sitten nuoruusvuosien.

Muutos oli räikeä ja peruuttamaton. Yhtenäinen alue oli poissa, kun tontit oli pilkottu kahteen tai kolmeen osaan. Omakotitaloja oli tungettu kenkälusikalla sikin sokin.

Tulos oli kuin kaupunginosa, joka on ujutettu megakarkkipussiin. Tavallaan ihan kiva ajatus, että kaikkia makuja tarjoillaan samassa paketissa – kunnes kaikki pussit ja 
alueet alkavat näyttää samanlaisilta.

Niissä ei ole tarpeeksi mitään mutta liikaa kaikkea. Käsi ylös, joka haluaa asua megapussissa!